Naimisiinmeno on siitä pelottavaa puuhaa, että alttarilla sanot "tahdon" paitsi ihmiselle vieressäsi myös ihmiselle, joka hän on kymmenen, kolmenkymmenen ja viidenkymmenen vuoden päästä. Kuka voi sanoa voivansa ennustaa millainen puoliso tai edes itse on näin pitkän ajan kuluttua? Ainoa varma asia on, että meistä jokainen muuttuu. Vihkijän edessä nököttääkin oikeastaan vain kaksi suloista sikaa säkissä autuaan tietämättöminä tulevasta ja niin sen kuuluu ollakin. Sitä on usko rakkauteen ja usko asiaan nimeltä "me".
Meitä, persoonallisuuttamme, tarpeitamme ja toiveitamme muovaavat paitsi kokemukset myös ihmiset ympärillämme, eikä oma puoliso suinkaan vähiten. Loppujen lopuksi olemme kuitenkin itse vastuussa valinnoistamme ja niistä lupauksista, jotka aiomme pitää. Epäröinnin kynnyksellä on hyvä kysyä itseltään ovatko minun tarpeeni suurempia kuin parisuhteen tarpeet ja onko minulla oikeus laittaa omani niiden edelle? Tekisikö puolisoni niin?
Nämä asiat ovat vaikeita ja kompastuskivet vaihtelevat parisuhteesta toiseen. En kuitenkaan usko, että täydellistä parisuhdetta on olemassakaan. Aika lähelle kuitenkin päästään, jos kaksi ihmistä työskentelee yhdessä, yhteisillä säännöillä ja samassa tiimissä yhteisen asian eteen. Luulenpa, että pitkä parisuhde muistuttaa vuorikiipeilyä. Se on pelottavaa, raskasta, vaikeaa, mutta aivan uskomattaman hienoa ja palkitsevaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti